Kuvassa kaksi suomalaista herrasmiestä mietti juuri, miten selvitään siitä, että ampumahiihtäjä Mäkäräinen hehkutuksesta huolimatta ampu kärpäsiä, eikä saavuttanut kauneimman ja korkeimman pallin hehkua. Kuvan miehiä ottaa pattiin. He ovat ihan aseettomia.
Lapsuudesta muista elävästi sen, että kansallistunnon läpikostuttama nuorimies koki jonkun sortin pettymyksiä siitä asiasta, että joku jääkiekkoporukka hävisi Ruotsille, taikka joku yksilöurheilija romahti julkisessa esiintymisessään. Olin kuitenkin aika naivi siihen aikaan. Kuvittelin, että urheilijan voimat eivät riittäneet. Kuvittelin myös usein, että urheilija oli valintansa jälkeen muuttunut laiskaksi ja ryhtynyt vain unelmoimaan tulevasta kilpailumatkasta.
Vasta myöhemmin tajusin sen, että jotkut ihmiset suurissa koitoksissa epäonnistuvat kerta toisen jälkeen. En tarkoita tässä nyt ampumahiihtäjä Mäkäräistä , enkä urheilijoita yleensäkään. Tarkoitan työyhteisöjä.
Jokaisella työssäkäyvällä on omassa yhteisössään niitä yksilöitä, joiden suoriutumista työtehtävissä ja toimissa on helppo ennustaa. Me tiedämme sen, mitä seuraa, jos se projekti annetaan Jaskalle taikka Tiinalle. Organisaatio saattaa jopa myötävaikuttaa siihen, että näin todella tulee käymään. Me tiedämme jokainen jonkun, joka selviytyy loistavasti takarivin taavina, mutta jotka säännönmukaisesti suurissa tehtävissä unohtavat pikkuseikkoja, eivät varaudu viimehetken muutoksiin ja syyttelevät toisia jo valmiiksi.
Tunnen pistoksen sydämessäni. Pystyn pitämään kohtuullisen hyvän luentosarjan asiasta kuin asiasta. Osuuspankin Nappulahiihtojen pääjärjestäjänä unohdan taatusti tilata mehut taikka röllipeikon jakamaan mitalleja. En ole kovin hyvä sellaisissa asioissa.
Sotaorganisaatiossa minulta loppuisivat miehet hyvin nopeasti.
Luultavasti olen innovertti joka intohimoisesti haluaisi olla ekstrovertti. Sellainen aiheuttaa elämässä ongelmia ja yksityiselämässä kauhua ja sekamelskaa. Se tuntuu aiheuttavat minulle ongelmia myös blogimaailmassa. Laskin juuri kauhukseni omat blogini. Niitä on liikaa. Paljon liikaa. Niinpä paras onkin perustaa uusi blogi.
Tähän viimeiseen en ole saanut vielä oikein otetta. Tuntuu vähän samalta, kun olisi tuhonnut jonkun ihmissuhteen ja orpona seisoisi osuuskaupan edessä odottamassa Turkuun menevää linja-autoa. Ei täältä periferiasta mitään autoa Turkuun mene. Turku vain sattuu olemaan Suomen upein kaupunki ja sinne on mukava aina välillä mennä turvaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti