Huomenna lähden taas merikaupunkiin. Nyt menen Raaheen. En odota suuria. On poljettava virka-autoa aamusta iltaan ja tien päällä muisteltava Pietaria. On muisteltava Mihaillovskin teatterin balettiesitystä ja purtava hammasta . Raahe tuntuu sen jälkeen vähän omituiselta ja hiljaiselta paikalta. Köyhän miehen letkajenkalta.
Menen tapamaan työasioissa naispoliisia. Olo on jotenkin omituinen senkin asian suhteen.
Naispoliisi virkamiehenä välähtää usein miesten mielessä lähinnä POLIISIOPISTO - elokuvien hahmo-kavalkaadina ja ensimmäinen ajatus usein on meillä karjuilla , että voisikohan sitä pyytää tekemään ruumiintarkastus itselle ?
Pois se minusta
Hän on minun opiskelijani, joten moraalisesti tässä tietenkin ollaan liikkeellä. Virkatehtävät ja virkavastuut loistavat super-egon alttarilla kultaisin kirjaimin. Mitä ikinä mieleesi sitten pätkähtääkin, pidä suusi kiinni ja keskity olemaan asiallinen. Ego toivottavasti uskoo tämän ja potkii alitajunnan pohjamudista ylösryömiviä mauttomuuksia turpaan.
Melkoinen päivä siitä joka tapauksessa tulee. Virka-auto on onneksi kolmepaikkainen neliveto, joka on tehty kestämään kovaa menoa. Matka takulla taittuu. Luulen, että illalla on 700 km kasassa. Siinä ajassa ehtii jo moneen kertaan nukahtamaan rattiin. Minulla on kuitenkin siihenkin hyvä apukeino. Minä olen varannut virka-auton soittimeen pari cd -levyä iloiselta ja tiedostavalta 1970 - luvulta. Ei tule uni simmuun, takaan.
Raahe on toisaalta nuhjuisuudessaan jollain tavalla viehättäväkin rannkikkokaupunki. Puukortteleita hilseilevine maalipintoineen ja Brahen patsas niinkuin Turussakin, saappaat muistaakseni oikein jalassa. Väestörakenne on muistaakseni semmoinen, että nuorta väkeä on mainittavan paljon.
VastaaPoistaTiedostavalla 70 - luvulla olin vielä lapsi, lukioon menin vasta 1977, jolloin tiedostamiset alkoivat olla väljähtynyttä asiaa. Kotikylässä kommunistit asuivat omakotitaloissaan, yksi kulki mopolla valistustyössä, ja häneen suhtauduttiin ymmärtävän alentuvasti, vähän niinkuin kylähulluun ainakin. Mutta olenkin kotoisin kepulaisenemmistöläisestä kunnasta.
Muuten minulla ei ole 1970-lukua vastaan mitään. Naapuruston vanhemmat pojat koulusta päästyään menivät johonkin töihin, ostivat auton, alkoivat hyppäämään naisissa ja sitten perustivat perheen ja elivät oikein hyvin ainakin 1990-luvulle saakka. Moni oli saanut olonsa vakiinnutettua, ja pääsivät sen pahan ajan ylikin ihan hyvin.
Mutta se tiedostaminen, lapsenmieleeni jäi joku epäaitous, joka aiheutti hihitystä ja myötähäpeää. En ole päässyt siitä eroon vieläkään. Ja vieroksuva tai jopa vihamielinen suhtautumiseni järjestöihin ja puolueisiin on varmaan saanut siemenensä juuri tuolta tiedostavalta -70 - luvulta. jolloin kaikki kuitenkin oli mallillaan.
Loppujen lopuksi.