Tuulella ei ole ystävää....

Minulla sitä vastoin tuntuu olevan.

Paikkakunnalle puuhataan tuulivoimapuistoa.  Kahden päivän aikana jo kaksi  tuttavaa on ottanut minuun yhteyttä ja esitellyt tuuliasiaa siten, että minun pitäisi  kirjoittaa nimeni adressiin. Molemmat  nimenpyytäjät argumentoivat tuulivoimaa vastaan, mutta heidän argumenttinsa vaihtelevat.

Syöttötariffin kalleus  on tietenkin  asia, joka nostaa niskavillat pystyy niiltä, joita kateudensynti vaivaa. Yhteisten veromarkkojen syytäminen  ulkopaikakkuntalaisen firman  taskuun  puistattaa ihmisiä. Sitten on niitä, joiden  silmään eivät  kaukaisuudessa pyörivät   roottorit sovi. Lähempänä asuvat taas sanovat, että jäätä lentää  ja ääntä syntyy. Metsämiehet sanovat, että riista kaikkoaa pois alueelta.

Minä en osaa sanoa oikein mitään. Minusta sama energia voitaisi  tehdä  metsässä kasvavasta bioenergiasta halvemmalla ja  ilman säätövoiman tarvetta.  Minusta .....  no , enpä sano mitään...

Minä olen  sisäänpäin kääntynyt  satakuntalainen, joka mieluusti antaa näitten paikallisten ratkaista mielipiteensä ja riitansa ihan vain keskenään. Minä en ole tälle mäelle koskaan kotiutunut niin syvästi, että minun tekisi tätä maisemaa mieli  mitenkään arvottaa taikka puolustaa. Olen täällä olosuhteiden pakosta. Lapseni ovat muuttaneet pois. Lapsenlapseni kasvavat  muualla. Talon takana  sojottaa pystyssä helkkarin moinen matkapuhelintukiaseman  masto.

Minulle  on siis aivan sama. Saatan kirjoittaa, saatan olla kirjoittamatta. Luultavasti en kirjoita nimeäni mihinkään. Aina ennen on nimittäin käynyt niin, että mitä tahansa olen kannattanut ja adressin allekirjoittanut, niin ne kaikki allekirjoitukset  ovat osittautuneet pitkässä juoksussa epäonnistuneiksi ja vääriksi valinnoiksi. Jättäydyn siis  muiden  varaan. Valistuneet  ihmiset  tehkööt  tämän paikan maisemalle  mitä tahtovat.

Ja vielä tältä paikalta....

Menestys ja pieru muistuttavat aika paljon toisiaan. Toisten sellainen haisee pahalta  ja on puistattavaa. Oma taas  on kohtuullisen siedettävää.

Arvinsalmen takainen onnen maa alkaa Kivisalmen tansseista

Kävin retkeilemässä  ATTENDO : n vahvoilla toiminta-alueilla. Kuvassa olemme jo poistumassa  Onnen Maasta kiireen vilkkaan. Koska Kivisalmessa  ei ollut mitään erityisen  vilkasta toimintaa, jatkoimme matkaa ja menimme  katsomaan Joen kaupungissa olevaa  pienokaista, josta  Whats Up-  ja  Gmail- tähdet ovat  meille kertoneet ja  ilmoittaneet. Arvinsalmesta  kävi tiemme siis ARVON luokse. Kuten kuvasta ilmenee, matkaseurana oli Y-mies. 

Naapurikunnan Tokman  oli  sangen mielenkiintoinen paikka.  Yhtäläisyydet Helsingissä  sijaitsevan  sisarkaupan kanssa olivat hyvin viitteellisiä. Luulisin kuitenkin, että Stocmanniltakin saa olutta. Ulkona  päivää viettävä tumma heimo   seurusteli  vilkaasti asiakkaiden kanssa. Erityisesti minua huvitti  kommentti, jossa pidettiin 13 euron  paistinpannua  kalliina, varsinkin kun samaan hintaan  ei  saanut  siankylkeä kiloa. Nämä tumman heimon jäsenet  siis pitivät suuresti sianlihasta. Heiltä olisi  saanut myös  karhean  Volvo v -70 - kulkijan , joka jaksaa  kahden hevosen kärryä vetää  Lahden Jokimaahan  ja takaisin .

Mentiin siis Joen kaupunkiin. Pidin pientä miestä sylissäni 10 minuuttia ja liikutuin asiasta niin paljon, että söin ROSSO- ravintolassa  rullalle käärityn  pitsan.

Kimmelin edessä oli tanssikenkiä myyvä  humanteri pakettiautossaan. Siitä tiesi heti, että se ilta on pilalla. Parketilla on Fusku- Jive-narsistien kokoontumisajot. Sekaan ei ole  tällä taidolla mitään asiaa. Käytiin asia toteamassa. Y- mies kesti  10 minuuttia. Minä olisin ehkä kestänyt  viisi lisää.  Asian harrastajilla oli  vaaleanpunaiset  rannekkeet  käsissään. He tanssivat  kaikki  tanssilajit  käden alta  pyörien . Se näytti tangossakin aika omituiselta. Miehillä oli ihonmyötäiset  mustat  paidat ja flamengo-kitaristin  housut.

Mentiin huoneeseen  ja etsittiin  tanssineista  omituisia asioita, joita kumpikin oli huomannut. Oltiin unessa  puoli yksitoista. 

Levikkiuutinen

Tällä viikolla olisi sitten sen perinteisen levikkiuutisen aika. Kun juhannus on ohi ja perheenisät palauttavat pulloja automaatteihin, iltapäivälehdet tuskailevat uutisten  puutteessa ja kirjoittavat  mielellään siitä, joko Vesa Keskinen on  hääyönsä viettänyt  ja  sitä kalleinta  huntupäisen morsiammen parasta saanut. Vesa on tosin yrittänyt  ohjata  kiinnostusta  sivuraiteille kertomalla  huonoista  perhesuhteistaan.

Tapanilan  joukkoraiskauksen  perusteellinen selvittäminen  julkisuudessa  on aika surkea  yritys levikkiuutiseksi. Yksityiskohdat saavat korkeintaan  jotkut  pinttyneet peräkamarinpojat  innostumaan asiasta.

Toista oli ennen.

Lamavuonna 1992  perheemme matkaili Kaakon kulmalla. Lapset olivat  pieniä. Asuntolainaa  oli riittävästi ja siitä maksettiin  16  %  korkoa lyhennysten lisäksi. Silti vietimme  pienimuotoista hotellilomaa,  sillä liikkeelle oli laskettu alennuskuponkeja, joilla  perhe saattoi   yöpyä  osuustoiminta-hotelleissa säädylliseen hintaan. Perheemme laski tarkasti sen, että jos aikuiset ja naperot ahtavat itsensä  aamupalalla täyteen,  yöpyminen  tulee edulliseksi.

Lappeenranta oli lapsille hieno paikka lomailla. Taavetista Kiteelle  asti  sai heidän hiljenemään ja tuijottamaan auton sivuikkunoista ulos vihreänä vilistävään  metsään. Ainakin kymmen kertaa siellä vilahti leijona tai joku muu keltainen  kissaotus. Erityisesti Ruokolahdella ajoimme  hiljaa ja rauhallisesti, jotta  otus  ei jäisi  automme alle, emmekä saisi   kansakunnan vihoja  päällemme.

Myöhemmin seuraavalla viikolla  Karstulassa   eräs Kimingin kylän  aikamiesmaanviljelijelijöistä kertoi nähneensä  vihreän kissapedon  loikkaavan  Humpin  suoralla  13- tien yli. Laajalti oli kuitenkin tiedossa se, että ko. herrasmies oli   epämääräisessä seurueessa matkalla Kukonhiekan tansseihin Saarijärvelle, eikä enää Humpin kohdalla ollut kovin hyvässä tanssikunnossa. Karstulan sivuhaara  ei  kiinnostanut iltapäivälehtiä niin paljoa, että ne olisivat   intoutuneet  venyttämään leijonajuttua Keski-Suomeen  asti.

Maksoimme asuntolainan vähitellen pois ja  korotkin laskivat. Hotelli Lappeen  mahorkalla tuoksuvat seinät  jäivät kuitenkin ikuisesti  muistoihimme.

Myöhemmin  karhu tappoi lenkkeilevän miehen  juuri samalla seudulla. Vaarallista seutua sittenkin.

Tällä viikolla siis yritetään nostattaa  levikkiä sillä, että  uutisoitiin yksityiskohtaisesti ne  salatut kantaväestöön kuuluvan  nuoren naisen  kohteet, joihin muumaalaiset nuoret miehet olivat  väkipakolla  sormensa  työntäneet Tapanilan  aseman lähistöllä.. Ottamatta kantaa yhtään tuomioiden pituuteen , taikka oikeudenmukaisuuteen, totean vain, että tuommoinen kirjoittelu on  vähän  vastenmielistä ja pornahtavaa. Tietenkin tiedämme  kirjoittelun funktiot,  mutta  samalla  äkkiä huomaamme  ne  vähän epämääräisiksi ja  kummallisiksi.

Jäämme odottamaan sen vuoksi  jotain räväkämpää.

Muistoja  kunnioittaakseni lähden loppuviikolla   taas kohti itää. Tarkoitus on mennä " leijonamaille" . Alla on kuvan keltainen peto. Tarkoitus ei ole  reissun aikana synnyttää uutta levikkiuutista lehdistölle.  Tällä kertaa saatamme jopa kiertää tanssipaikat ja muut pahuudenpesät kaukaa. Sateessa ja  ajamisessa  voi olla hupia tarpeeksi. Ja tässä iässä aamupalasta osaa  jo vähän nauttia , kun  sen syömisen funktio ei ole  ansainta

Tule heti alas !

Jos et tule heti alas sieltä katolta, minä kaadan tämän talon. 

Ja epäilemättä vääpeli olis kaatanutkin sen talon. Niin ainakin miehet sanoivat lääkärille, joka  ihmetteli vääpelin  keinoja ja  konsteja. Epäilemättä Veijo Meri  on  sotajuttunsa  tarkasti muistiin merkinnyt. Minä en vielä osannut  40 vuotta sitten ihmisten puheista välittää. yritin olal silloin sivustakatsoja ja  syrjässä olija. Olisi kannattanut jotain  edes kirjoittaa ylös.

Tupakaverin kanssa  olemme nyt sitten joutuneet  pirstaleista  kasaamaan  vanhat tarinamme  kokooon. Niinisalon  kuudes patteri on lakkautettu. Kapiaiset ovat eläkkeellä taikka kuolleet. Veijo Merikin kuoli.

On siis oltava kiitollinen kirjoista ja niistä tarinoista, jotkä ovat jääneet eloon. Sota ja sotaväki häivyttämän  paljon häiritsevää melua  tarinoiden ympäriltä pois. Jäljelle ja kirkas ja  selvä  asia ja ihmishahmot ovat parhaimmillaan.

Kun Veijo Meri kirjoitti kirjan jääkiekkoilijan kesästä, olin vähän ymmälläni. Ajattelin, että  nuori poika saa   kypsän naisen syliä ja  jatkaa sitten  mailallaan kiekon  sohimista  vuodesta toiseen. Ajattelin, että olen herkkänä ja valmiina, kun Veijo Meri  kirjoittaa seuraavan suuren romaaninsa, sen  jättimäisen sotaromaanin, jossa hän lopulta lyö Linnan ja realismin Tuntemattoman Sotilaan laudalta.

Suuri kirjailija kuitenkin  siirtyi  runouteen ja  sen jälkeen vaikeni. Ja nyt on  yksi aikakausi suomalaisen  modernismin  maailmassa lopullisesti päättynyt.   

Lampaan pää

Katsoin  harjoittelupapereita  pitkään. Nuori mies istui  vierastuolissa ja tuijotti kirjahyllyäni.  Hän ei ollut hermostunut, mutta  vähän jännittynyt. Ajattelin, että mies, joka oli viettänyt puoli vuotta Islannissa, saisi olla rauhallisempi. Mitä  hänellä on  enää pelättävää.

- Mites sinä sinne  oikein johkaannuit ?

- Avovaimoni on  neljänneksen verran islantilainen

Ajattelin, että  sen  avovaimon isoäiti oli ollut joku   ingridsdottir, joka oli ollut  hätki miesten perään ja iskenyt  suomalaisen merimiehen. Kaikkien alkuperäiskansojen naiset on hätkiä miesten perään. Kyselin  kaverin harjoittelujaksosta. Ja ajattelin sen isoäitiä.

Se sanoi syöneensä semmoista  lampaanpäätä, joka oli  ollut  haudattuna koko talven  Islannin  maahan ja keväällä sitten kaivettu  ruokapöytään. Ajattelin, että kyllä tämä mies tarvitsee pisteet harjoittelusta. Juteltiin sitten niitä ja näitä.Puhuttiin koirista ja kissoista  ja lapsista. Minä ajattelin koko ajan kuitenkin  maahanhaudattuja haineviä ja lampaanpäitä. Ajattelin, että kun syksyllä hautaa lampaanpäät maahan, on parasta tehdä jonkinlainen kartta ruokavarastosta. Ajattelin, että meillä Suomessa kätkettiin aseita maahan  ja  nekin  ylöskaivettuina  olisivat olleet  hyvään tarpeeseen.

Kyselin oluen hintaa

Poika vastasi olevansa raitis  ja kiertävänsä semmoiset paikat kokonaan. Olin vähän pettynyt . Olin saanut jo maltaan maun nousemaan suuhuni ja olisin halunnut siitä enemmän jutella. Maahan haudatun lampaanpään silmät  tuijottivat   minua. Mietin, millä tavoin semmoista aloitetaan syömään. Mietin , kuinka pääsisin eroon  nuoresta miehestä. Juhannusaatto on päivän päästä. Minä mietin lomaa ja  vapauksiani. Olutta ja makkaraa.

Viimeinen pommi

Paavo haki  minulle kurkun kasvihuoneesta. Toisessa kädessä oli punainen tomaatti.. Sain ne kummatkin. Pidin kurkkua keskeltä kiinni ja  tomaattia pidin  kädessäni. Paavo käski  minun  maistaa tomaattia. Se sanoi, että  kaupasta ei semmoisia   saa.

Maistoin  vähän tomaatin kyljestä. Ajattelin, että se on niitä harvoja asioita, johon voi laittaa suolaa taikka sokeria ja kumpikin  käy hyvin. Yritin muistella muita sellaisia asioita.

Katselin pihanpoikki tuvalle. Isä ja äiti olivat  siellä veljen kanssa. Minä olin yksin Paavon kanssa pihalla.

Kasvihuoneen takana oli kellari. Se oli omituisessa paikassa, pihan laidalla ja  ihan yksin , erillään muista rakennuksista. Paavo käveli kellarille  päin. Minä seurasin häntä ja katselin jalkoihini. Äiti oli varoittanut  käärmeistä  keväällä ja  kun olin yhden nähnyt, luulin nyt, että niitä on joka askeleella. Paavo avasi kellarin oven. Se  häipyi sisälle pimeyteen. Ajattelin, että se kävelee jotain salakäytävää pitkin kellarista navetalle ja sieltä suuliin ja  kun  juoksen  talolle, se  tulee iloisesti nauraen   suulista ja  huutaa " Kukkuu" !!

Paavo toi  kellarista kylmää mehua.

Mentiin pihaan ja istuttiin keinuun, jossa istutaan vastakkain. Paavo kaatoi minulle mehua lasiin. Mehu oli kylmää ja makeaa. Keinuttiin. Paavo sanoi, että hän on rakentanut  kellarin  semmoiseen kuoppaan, jonka ryssän  pommi oli tehnyt. Paavo sanoi, että ryssä oli mennyt Rauman Ammus-tehdasta  pommittamaan, mutta  ryssän koneet olivat  jäätyneet  niin vahvaan jäähän, että niiden oli  ollut pakko pudottaa pomminsa. Tämän koneen viimeinen  pommi oli  tehnyt Paavon kellarille kuopan. Paavo kehui ryssän apua kovasti ja  kellarinsa kylmyyttä. Se nauroi samalla ja käsitin, että se laskee leikkiä.

Pommikone oli tehnyt  Lietoon  pakkolaskun. Koneen lentäjä oli kertonut  pudottaneensa pommit nauhana  alas ja  se sanoi nähneensä, että viimeinen oli osunut talon  lähelle. Sille oli kerrottu, että talosta se oli saanut ikkunat rikki, mutta Raumalle asti se ei ollut saanut muuta kuin  suuren   äänen aiheutettua.

Paavo vei minut  sisälle. Eteisessä se  näytti vanhaa  matka-arkkua  ja  iski minulle silmää. Se sanoi olleensa Ameriikassa ja tuoneensa sieltä mukanaan  revolverin, jolla  puolustaisi Iida tätiä, jos Ryssä vielä päättäisi  tätä  mökkiä pommittaa . Näin, että Paavolla oli mustia kiharia rintakarvoja , Ne pursusivat  ulos Paavon kaula-aukosta. Paavo muistutti koulun  kuvataulussa   olevaa miestä. Opettaja sanoi, että se on kasakka ja se on kova  sotilas, joka ei anna herkästi periksi.

Opettajalla ei ole   miestä, eikä sillä ole kellariakaan. Se asuu  kunnan ensimmäisessä  kerrostalossa ja  siellä portaissa haisee silakoilta ja  tupakalta. Opettajalla on lyhyitä hameita ja se osaa istua  niin, että sen sääret ovat somasti rinnakkain ja vinossa asennossa. Paavo ei polta. Siltä on toinen keuhko  leikattu pois, kun ryssän   sirpale  meni  Paavon sisälle ja repeli  toisen keuhkon päreiksi.Idalla on molemmat keuhkot, muttä hänen selkänsä on  mutkalla ja hän kulkee  kumarassa. Se on helppo asento, jos on mentävä  Ryssän  tekemään kellariin paikkoja tutkimaan

Sataa taikka paistaa

Sataa. On siis tehtävä asioita, joita sadepäivänä normaalisti tehdään. On luettava kirjoja, siirrettävä valokuvia  ulkoiselle kovalevylle ja mietittävä, miksi tämäkin kesä näyttää jotenkin  kiihtyvällä vauhdilla syöksyvän kohti syksyä. Omituista.

Aloitin  eilen merkillisen kirjan.  Sen on kirjoittanut  amerikkalainen  John Williams. Kirjan nimi  on Stoner. Kirja kertoo William Stonerista, joka kasvaa Yhdysvaltojen  Keskilännessä maatilan poikana, mutta hylkää juurensa ja elää hiljaista  yliopisto-opettaja elämäänsä. Avoituminen parempiin piireihin ei tuo onnea ja työpaikallakin hänet yritetään  nujertaa.

Olen vasta siinä vaiheessa, jossa Stoner kertoo kandivaiheessa  lopettavansa maatalousopinnot ja keskittyvänsä kirjallisuuden  opiskeluun.

Kirja on surumielinen  kertomus, joka saa monessakin mielessä ihon kananlihalle. Olen vasta alussa, mutta niin on tämä sadepäiväkin.

Eilen syntyneen lapsenlapseni elämän  toinen päivä on sateinen ja harmaa. Hänen  elämänsä jakautuu  sateen ja auringon suhteen  nyt  tasan puoliksi. Tämän Stonerin elämä tuntuu olevan pelkkää  pilveä ja harmautta. Oman elämäni  asioita  edelleen  pohdin ja mietin. Se tuntuu vaikealta.

Ehkä lähden silti sateen joukkoon  golfkentälle.

Jäljet

Jokainen meistä haluaa jättää  tänne maailmaan jälkensä. Suurmiehet ja rikkaat  ovat tietenkin  etuoikeutetussa  asemassa  tässäkin suhteessa. He rakentavat kaupunkeja ja palatseja ja heistä tehdään patsaita ja heidän mukaansa nimetään teitä  ja katuja. Me tavalliset ihmiset  jätämme tänne  geenejä ja tarinoita.

Eilen työtehtävissä  tutustuin   automaation ohjauskeskukseen, jonne asentaja  oli jättänyt  merkkinsä. Se ei ollut graffiti, eikä kuittaus vihossa. Se oli paljon omaperäisempää.

Hän jättää kuulemma jokaiseen  asentamaansa  ohjauskaappiin  tyhjän savukerasian. Se on aina älämmää. Siitä asiasta asiakkaat tietävät, kuka on kaapin asentanut  ja onko jo huolto käynyt paikalla.

Kaapin avannut nuorimies  esitteli asian minulle normaalilla äänensävyllä ja arkisella nuotilla. Arvo on näköjään  käynyt tämänkin kaapin asentamassa. Nuorimies sanoi, että  tyhjä rasia annetaan olla  ohjauskaapissa, koska se ei ketään häiritse, eikä aiheuta  mitään vaaraa , taikka  ongelmaa. Arvo kulkee pitkin maakuntaa, asentaa ja huoltaa, polttaa, ja ennenkaikkea  hän tekee tarinaa ja samalla jättää itsestään jälkiä ympäröivään maailmaan. 

Kaikki me emme ole yhtä kekseliäitä. Me muut  raavimme nimikirjaimiamme näkötornien ylätasanteille. 

Tai olemme arkisia kuten minä, ja kirjoitamme  paperille  juttuja. Tosimiehet tekevät niitä juttuja itse.

Tänään  syntyi  aamuyöntunteina tyttärelle ja hänen miehelleen terve poikalapsi. Häntäkin  kuulemma on aamutuimaan kutsuttu  vanhempiensa toimesta Arvoksi. Voidaan  ajatella niin, että eilen  tämä minulle kerrottu " Arvo" - juttu oli  jonkinlainen enne siitä, että minäkin  tavallaan  lapsieni ja  lapsnlapsien kautta  jätän jotain jälkeä tähän maailmaan.

Taso laskee

Huomenna  lähden taas merikaupunkiin.  Nyt menen Raaheen. En odota  suuria. On poljettava virka-autoa aamusta iltaan  ja  tien päällä muisteltava Pietaria. On muisteltava  Mihaillovskin teatterin  balettiesitystä ja purtava hammasta . Raahe  tuntuu sen jälkeen vähän omituiselta ja  hiljaiselta  paikalta. Köyhän miehen letkajenkalta.

Menen tapamaan  työasioissa naispoliisia. Olo  on jotenkin  omituinen senkin  asian  suhteen.

Naispoliisi  virkamiehenä  välähtää  usein miesten  mielessä lähinnä POLIISIOPISTO - elokuvien  hahmo-kavalkaadina ja ensimmäinen  ajatus usein on meillä karjuilla , että voisikohan  sitä pyytää tekemään  ruumiintarkastus itselle ?

Pois se minusta

Hän on minun  opiskelijani, joten moraalisesti tässä tietenkin  ollaan liikkeellä. Virkatehtävät  ja virkavastuut  loistavat  super-egon  alttarilla kultaisin kirjaimin. Mitä ikinä mieleesi sitten  pätkähtääkin, pidä suusi kiinni ja keskity olemaan  asiallinen. Ego toivottavasti uskoo tämän ja  potkii  alitajunnan pohjamudista  ylösryömiviä  mauttomuuksia  turpaan.

Melkoinen  päivä siitä joka tapauksessa tulee. Virka-auto  on onneksi   kolmepaikkainen  neliveto, joka on tehty  kestämään kovaa menoa. Matka takulla taittuu. Luulen, että illalla  on  700 km kasassa. Siinä ajassa ehtii jo moneen kertaan nukahtamaan rattiin. Minulla on kuitenkin siihenkin hyvä apukeino. Minä olen varannut  virka-auton  soittimeen   pari cd -levyä  iloiselta ja tiedostavalta  1970 - luvulta. Ei tule uni simmuun, takaan.

Jusupov

Näin viikonloppuna huoneen jossa  Rasputin murhattiin. Tai huoneen, jossa  hänelle syötettiin myrkkyä.

Huone oli Felix Jusupovin poikamieskämppä, johon  Rasputin oli kutsuttu sillä varjolla, että  Jusupovin  vaimolla oli päänsärkyä ja muuta kivistystä.. Felix  oli noutanut autollaan Rasputinin  parantamiskeikalle. Felixin  poikamies asunnossa kuitenkin odottivat   kaksi  upseeria, jotka  yhdessä Felixin kanssa  alkoivat  tarjoilla  Rasputinille  leivoksia ja Madeiraa, josta juomasta Rasputin kovasti tykkäsi. Hän saattoi  juoda  Madeiraa jopa  6 litraa päivässä.

Madeirassa oli mukana myrkkyä. Rasputin  omasi kuitekin  resistanssin koko  kamaa kohtaan, joten ryökäle ei edes hoiperrellut leivostarjoilun jälkeen. Häntä oli pakko ampua.

Rasputin jätettiin virumaan poikamiesboxin  lattialle  ja  miehissä lähdettiin hakemaan  kuskausvälinettä, jolla rasputin saataisi pois  näkyvistä. Sillä aikaa kuitenkin  rasputin oli ryöminyt ulos  kelalrissa olevasta Felixin poikamieskämpästä. Hänen tavoitettiin  Jusupovin palatsin pihalta. Siinä pihalla häneen ammuttiin lisää reikiä ja siinä vaiheessa sitten  munkki  alkoi jo  potea hengenahdistusta.

Lopulta hänet käärittiin kalliiseen mattoon ja kuskattiin  Nevan rantaan  Felixin  automobiilillä. Nevan rannassa hakattiin Rasputinille  mattokäärön kokoinen avanto, josta  koko hoito heivattiin jään alle ja joen uumeniin.

Felix  sitten eli elämänsä onnellisena loppuun asti. Tuli vallankumous, mutta ei se haitannut häntä. Kaikki Jusupovit pääsivät hienosti Eurooppaan pakoon, eikä silloin ollut  mitään ikäviä pakotteita ja  nimilistoja. Felixiä otti kuitenkin se pattiin, että  kaikki fyrkat ja  jalokivennäiset jäivät  kotiin. Niinpä hän suvun päämiehenä tuli takaisin Pietariin keskelle  kapinamelskettä ja  mattopuukolla silpaisi pari Rembranttia  irti kehyksistä. Sitten hän suunnisti  taulukääröjen kanssa  Krimille ja sieltä englantilaisen  risteilijän  kannella  Lontooseen ja sieltä Pariisiin, ja vasta sitten  hän eli elämänsä  loppuun asti onnellisena, sillä Rembranteista irtosi  lujasti frangeja.

Ja mikä on kummallista tässä tarinassa ?

No, tietenkin se, että  toinen  niistä upseereista, jotka Felixin  poikamieskämpässä ampui Rasputinia, muistutti   suunnattomasti  Englannin salaisen palvelun agenttia Orcar Rainertia.

Tämän kaiken kertoi minulle ihastuttava vanhempi rouva, joka haastaa hyvää venättää ja  kohtuullista 1930 - luvulta  periytyvää suomenkieltä.

Rouva sanoi, että saattoi olla, että Rasputin  joi päivässä vain 4 litraa madeiraa, mutta siitä venäläinen tiede on aivan varma, että mikään naistenmies Rasputin ei ollut. Hän  oli parantaja ja henkimaailman ymmärtäjä, joka piti madeirasta. Rouva  sanoi että lauloi Frederik  mitä tahansa rivouksia Rasputinista, totuus  on se, että tässä laattialla Grigori Rasputin  makasi ja tuosta  hän kierreportaita pitkin  ryömi pihalle.

Nyt  Rembranteista  saadut rahat on  hävitetty Länsi-Euroopan melskeisiin. Suvun ainoa  jälkeläinen asustelee Kreikassa  ja elää  tavallista ja katoavaista elämää, jota ylläpitävät Länsi-Euroopan  Euro-taloudet.

Paljon muutakin minä olen viime päivinä kuullut. kuulin esimerkiksi viehättävän tarinan  iisalmelaisesta  lentoperämiehestä , joka  tansseissa hukkasi tekohampaansa. Siihen tarinaan ei sisälly  suuria rikkauksia , eikä tauluja. Se tarina on  turvallinen arkipäivän tarina, johon ei  liity  sota eikä melske. Sitä vastoin siihen liittyvät oleellisesti  läppämalliset aurinkolasit ja vyölaukku. Monimutkainen tarina siis sekin.

Ja vielä tältä paikalta.....

Minulla oli merkkipäivä. Sen kunniaksi join  valoisassa kesäyössä kuohuviiniä Pietarin syreenipensaiden  tuoksussa. Kotiin palattuani olen ryhtynyt lukemaan  kotipitäjäni punakaartilaisten tempuista ja koheltamiesta. On tulossa mielenkiintoinen kesä, jos kokemusmaailmani tätä rataa monipuolistuu.