Lepäävä silta

Lepäävä silta

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Jusupov

Näin viikonloppuna huoneen jossa  Rasputin murhattiin. Tai huoneen, jossa  hänelle syötettiin myrkkyä.

Huone oli Felix Jusupovin poikamieskämppä, johon  Rasputin oli kutsuttu sillä varjolla, että  Jusupovin  vaimolla oli päänsärkyä ja muuta kivistystä.. Felix  oli noutanut autollaan Rasputinin  parantamiskeikalle. Felixin  poikamies asunnossa kuitenkin odottivat   kaksi  upseeria, jotka  yhdessä Felixin kanssa  alkoivat  tarjoilla  Rasputinille  leivoksia ja Madeiraa, josta juomasta Rasputin kovasti tykkäsi. Hän saattoi  juoda  Madeiraa jopa  6 litraa päivässä.

Madeirassa oli mukana myrkkyä. Rasputin  omasi kuitekin  resistanssin koko  kamaa kohtaan, joten ryökäle ei edes hoiperrellut leivostarjoilun jälkeen. Häntä oli pakko ampua.

Rasputin jätettiin virumaan poikamiesboxin  lattialle  ja  miehissä lähdettiin hakemaan  kuskausvälinettä, jolla rasputin saataisi pois  näkyvistä. Sillä aikaa kuitenkin  rasputin oli ryöminyt ulos  kelalrissa olevasta Felixin poikamieskämpästä. Hänen tavoitettiin  Jusupovin palatsin pihalta. Siinä pihalla häneen ammuttiin lisää reikiä ja siinä vaiheessa sitten  munkki  alkoi jo  potea hengenahdistusta.

Lopulta hänet käärittiin kalliiseen mattoon ja kuskattiin  Nevan rantaan  Felixin  automobiilillä. Nevan rannassa hakattiin Rasputinille  mattokäärön kokoinen avanto, josta  koko hoito heivattiin jään alle ja joen uumeniin.

Felix  sitten eli elämänsä onnellisena loppuun asti. Tuli vallankumous, mutta ei se haitannut häntä. Kaikki Jusupovit pääsivät hienosti Eurooppaan pakoon, eikä silloin ollut  mitään ikäviä pakotteita ja  nimilistoja. Felixiä otti kuitenkin se pattiin, että  kaikki fyrkat ja  jalokivennäiset jäivät  kotiin. Niinpä hän suvun päämiehenä tuli takaisin Pietariin keskelle  kapinamelskettä ja  mattopuukolla silpaisi pari Rembranttia  irti kehyksistä. Sitten hän suunnisti  taulukääröjen kanssa  Krimille ja sieltä englantilaisen  risteilijän  kannella  Lontooseen ja sieltä Pariisiin, ja vasta sitten  hän eli elämänsä  loppuun asti onnellisena, sillä Rembranteista irtosi  lujasti frangeja.

Ja mikä on kummallista tässä tarinassa ?

No, tietenkin se, että  toinen  niistä upseereista, jotka Felixin  poikamieskämpässä ampui Rasputinia, muistutti   suunnattomasti  Englannin salaisen palvelun agenttia Orcar Rainertia.

Tämän kaiken kertoi minulle ihastuttava vanhempi rouva, joka haastaa hyvää venättää ja  kohtuullista 1930 - luvulta  periytyvää suomenkieltä.

Rouva sanoi, että saattoi olla, että Rasputin  joi päivässä vain 4 litraa madeiraa, mutta siitä venäläinen tiede on aivan varma, että mikään naistenmies Rasputin ei ollut. Hän  oli parantaja ja henkimaailman ymmärtäjä, joka piti madeirasta. Rouva  sanoi että lauloi Frederik  mitä tahansa rivouksia Rasputinista, totuus  on se, että tässä laattialla Grigori Rasputin  makasi ja tuosta  hän kierreportaita pitkin  ryömi pihalle.

Nyt  Rembranteista  saadut rahat on  hävitetty Länsi-Euroopan melskeisiin. Suvun ainoa  jälkeläinen asustelee Kreikassa  ja elää  tavallista ja katoavaista elämää, jota ylläpitävät Länsi-Euroopan  Euro-taloudet.

Paljon muutakin minä olen viime päivinä kuullut. kuulin esimerkiksi viehättävän tarinan  iisalmelaisesta  lentoperämiehestä , joka  tansseissa hukkasi tekohampaansa. Siihen tarinaan ei sisälly  suuria rikkauksia , eikä tauluja. Se tarina on  turvallinen arkipäivän tarina, johon ei  liity  sota eikä melske. Sitä vastoin siihen liittyvät oleellisesti  läppämalliset aurinkolasit ja vyölaukku. Monimutkainen tarina siis sekin.

Ja vielä tältä paikalta.....

Minulla oli merkkipäivä. Sen kunniaksi join  valoisassa kesäyössä kuohuviiniä Pietarin syreenipensaiden  tuoksussa. Kotiin palattuani olen ryhtynyt lukemaan  kotipitäjäni punakaartilaisten tempuista ja koheltamiesta. On tulossa mielenkiintoinen kesä, jos kokemusmaailmani tätä rataa monipuolistuu.

1 kommentti:

  1. Täytyy sanoa, että on kovat sisuskalut, jos menee kuusi litraa Madeiraa päivässä. Olin ennenkin kuullut, että Madeira maistui Grigorille, ja sen leivosjutun olen kuullutkin, ja ampumisenkin.

    Puna- ja valkokaartit puolestaan olivat ehkä tuolloisen yhteiskuntamme onnettoman polarisaation tulosta, eikä jälki ollut millään muotoa kaunista katseltavaa. Niskan päälle päässyt kurmootti hävinnyttä vähän reilunlaisesti, joskaan ei ilman syytä. Pidän sellaisia kaarteja, suojeluskuntia ja sen sellaisia lähinnä vouhkanoiden touhuna sillä erotuksella nykyvouhkanoiden touhuun, että niistä oli ihan oikeasti harmia.

    Luulisin, että tänä päivänä itsenäistymisemme jälkeistä aikaa pystyy jo katselemaan melko objektiivisesti, ellei sitten ole jotenkin puolueuskovainen. Minusta itsenäistymisen jälkeinen ajanjakso on maamme historian eittämätön häpeätahra kaikin puolin, toisaalta nuorissa valtioissa tuppaa olemaan tuollaista vihaliikehdintää pitkin historiaa. Toisaalta hyvinhän siinä kävi, vajaassa sadassa vuodessa takapajuisesta kehitysmaasta on tullut ihan hyvä paikka elää.

    VastaaPoista